Ydinvoiman renessanssista on viime vuosina puhuttu monissa piireissä. Uusia laitosten rakennusprojekteja polkaistiin käyntiin kaksinumeroinen luku kolmena peräkkäisenä vuotena (2008 – 2010), ja jos mukaan lasketaan varhaisemmassa valmisteluvaiheessa olevat projektit päästään yhteensä kolminumeroiseen lukuun. Moista ei alalla ole nähty vuosikymmeniin. Nyt ei kuitenkaan puhuta aiheesta “ydinvoiman rooli tulevaisuuden energiantuotannossa”, vaan tämä on pikainen vilkaisu siihen, miten ydinvoiman alkutaipaleet sujuivat – välillä terve järki unohtaen.
Meneillään oleva ydinvoiman uusi tuleminen on nimittäin juuri sitä – uusi, ei siis alkuperäinen. Radioaktiivisuus havaittiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1901, mutta vasta kun ilmiölle kehitettiin kouriintuntuvia sovelluksia (osin myönteisiä, osin valtavan surullisia), alkoi suuri yleisö höristää korviaan. Viimeistään Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset herättivät koko maailman uuteen atomiaikaan, eikä menneeseen ollut paluuta.
Huolimatta ydinvoiman varsin väkivaltaisesta esiinmarssista oli suhtautuminen uuden teknologian suomiin mahdollisuuksiin 1950–60-luvuilla hämmästyttävän positiivista, ottaen huomioon myös aikakautta ikävästi varjostaneen ydinsodan uhan. Atomin halkaiseminen oli jotain niin maagista, että pian sitä hyödynnettäisiin laajalla rintamalla elämän eri osa-alueita. Ydinvoiman ajateltiin olevan lopullinen ratkaisu energiantuotantoon, ja pian sähkö olisi niin halpaa ettei kulutuksen mittaaminen olisi tarpeen lainkaan. Käytännössä oltiin sitä mieltä, että ilmaisella energialla tuotettaisiin ruokaa ja puhdasta vettä koko maailmalle ja ydinaseiden pöyristyttävä tuhovoima saisi aikaan kestävän rauhan.
Erikoisemmasta päästä esimerkkejä aikaa kuvanneesta optimismista oli Fordin konsepti vuodelta 1958: Ford Nucleon ‒ pienellä ydinreaktorilla varustettu höyryturbiiniauto. Toimintaperiaatteeltaan autoreaktori vastasi nykyisiä ydinkäyttöisten laivojen voimanlähteitä, joten sinänsä ajatus oli ainakin teoriassa toimiva. Konseptia ei ollut tarkoituskaan saada tuotantoon heti, sillä reaktorin koko ja tarvittavan säteilysuojauksen paino tekivät ajatuksesta mahdottoman. Näiden ongelmien ratkaisun ajateltiin kuitenkin olevan vain materiaalitekninen ajan kysymys. Toistaiseksi näyttäisi kuitenkin siltä, että henkilöliikenteen tulevaisuus ei ole Fordin viitoittamalla tiellä.
Auto ei suinkaan ollut ainoa kulkuväline, joka suunniteltiin ydinkäyttöiseksi. Visioissa ei myöskään rajoituttu ainoastaan höyryturbiinia hyödyntäviin ratkaisuihin, räjähtävämpiäkin ideoita esitettiin. Kilpajuoksu avaruuden valloittamiseksi, eräs ajan ilmentymä sekin, synnytti lukuisia mielenkiintoisia projekteja rakettiteknologian saralla. Massiivisimmasta päästä oli projekti Orion, jossa raketin työntövoiman lähteeksi ehdotettiin sarjaa ydinräjähdyksiä aluksen takana. Potentiaalia ainakin olisi ollut: vuonna 1959 esitetyn arvion mukaan käytettävä raketti voisi olla maksimissaan halkaisijaltaan 400-metrinen ja painaa 8 miljoonaa tonnia. Poliittinen ilmapiiri muuttui kuitenkin onneksi epäsuotuisaksi säännöllisiä ilmakehässä tapahtuvia ydinräjähdyksiä ajatellen, ja kuuhun mentiinkin sitten kemiallisella raketilla. Suurin kiinnostus aiheeseen hiipui kuukisan päättymiseen, ja ydinkäyttöiset raketit jäivät itämään lähinnä (ei kokonaan, muutamia oikeita tutkimusprojekteja aiheen tiimoilta on tehty myöhemminkin) tieteiskirjallisuuden piirissä.
Säteilyynkin suhtauduttiin aikanaan hieman eri tavalla kuin nykyään. 1900-luvun alkupuoliskolla uutta ja jännittävää ilmiötä sovellettiin laajasti puoskaripiireissä, ja esimerkiksi radiumia lisättiin sen “elinvoimaa parantavan vaikutuksen” varjolla melkein kaikkeen mitä mieleen tulee, mm. hiusvoiteisiin, veteen ja suklaaseen. Esimerkiksi vielä vuonna 1945 Saksassa myytiin radiumia sisältävää hammastahnaa. Mainospuheiden mukaan “radioaktiivinen säteily lisää hampaiden ja ikenien puolustuskykyä… solut latautuvat uudesta energiasta, kun samalla bakteerien tuhovoima heikentyy… se kiillottaa hammaskiilteen hellävaraisesti ja saa sen loistamaan”. Sanomattakin on varmaan selvää, että tämä ja muut vastaavat tuotteet poistettiin markkinoilta, kun säteilyn terveysvaikutuksista saatiin hieman tarkempaa näkemystä.
Edellä mainittujen lisäksi olisi olemassa muitakin tähän sopivia esimerkkejä radioaktiivisuuden ja ydinenergian historiallisista käyttötavoista, mutta ajatus tuli varmaan selväksi. Menneeseen ei ole paluuta, ja yllä olevien esimerkkien valossa voi todeta että hyvä niin. Vaikka innovatiivisuutta toitotetaan nykyään vähän joka suunnasta, aivan näin innovatiiviseksi ei ole syytä ryhtyä. Kuten uusien alkujen kohdalla yleensäkin, menneet on hyvä pitää mielessä kun tehdään uutta ja parempaa.