Edunvalvontatyö on mainettaan tylsempää. Kabinettien sijaan iso osa työajasta menee erilaisissa seminaareissa istuen, kaljuuntuvia takaraivoja tuijottaen. Tavoitteena on tietysti lisätä ymmärrystä alan asioista ja maailman menosta, mutta ihan aina tilaisuudet eivät tuohon tavoitteeseen yllä.
Poikkeuksiakin onneksi on.
Sain hiljattain mahdollisuuden kuunnella Euroopan avaruusjärjestön (ESA) Mark McCaughreanin esitystä Rosetta-luotaimen tehtävästä. Vuonna 2004 laukaistun luotaimen ja sen laskeutujamoduuli Philaen tarina on kiehtova ja inspiroiva.
Kiehtovaksi tarinan tekee siihen liittyvä dramatiikka – kymmenen vuotta matkaa tehneen luotaimen tehtävänä oli tutkia oikeaa komeettaa lähempää kuin koskaan ennen. Saavuttaakseen riittävän nopeuden ja suunnan komeetan suhteen, luotain ”otti vauhtia” kasvavalla radallaan kiertämällä maan kolme kertaa vuosina 2005, 2007 ja 2009. Viimeiset kolme vuotta ennen varsinaisen operaation alkua luotain oli horroksessa ohjelmoituna heräämään lähempänä h-hetkeä.
Rosetta saavutti lopulta komeetan ja lähetti Philae-laskeutujan matkaan.
Huolimatta muutamien kilometrien mittaisista ulottuvuuksista, komeetan painovoima on vain kymmenestuhannesosa maan painovoimasta. Kevyt hyppy saisi ihmisen sinkoutumaan pois komeetan pinnalta ja siksi Philae oli varustettu harppunoilla, joilla komeetan pintaan piti tarttua. Syystä tai toisesta harppuunan mekanismi ei toiminut ja laskeutuja pomppasikin komeetan pinnalla hallitsemattomaan ilmalentoon (vai avaruuslentoon?). Philae oli leijua pois komeetan pinnalta, mutta se oli ilmeisesti ottanut pienen osuman kallionkielekkeeseen ja muuttanut suuntaa juuri sopivasti, että se lopulta laskeutui pienen kanjonin pohjalle.
Philaen akut oli suunniteltu kestämään n. 60 tuntia, joita piti ladata mukana kulkevilla aurinkopaneeleilla. Yllättävä laskeutumispaikka oli tutkijoiden näkökulmasta äärimmäisen kiinnostava. Insinöörit puolestaan tuskailivat sitä, että kanjonin pohjalle kajastava auringonvalo ei riittänyt Philaen tarpeisiin ja niinpä laskeutuja vaipui lepotilaan akkujen tyhjennyttyä.
Ohjelma oli kokonaisuudessaan menestys ja inspiroivaa tarinassa oli mittavista haasteista selviäminen sekä muistutus siitä, että Euroopassa löytyy valtavasti osaamista jos niin vain halutaan.
Itseäni jäi mietityttämään, että miksi laskeutujan mukana ei laitettu mm. venäläisten ja amerikkalaisten käyttämiä ydinkäyttöisiä termosähkögeneraattoria. Niinpä kysyin puhujalta asiasta. Hän vastasi hieman nolona, että asiasta tehtiin aikanaan poliittinen päätös – eurooppalaiseen luotaimeen ei ydinpatteria oteta.
Tieteellisesti merkittävä ohjelma olisi voinut olla vielä suurempi menestys, mutta maanpäällinen ydinpelko oli ehtinyt levitä myös avaruuteen.
