Vuoden 2002 periaatepäätös viidennestä ydinvoimalasta muutti ydinenergia-alalla lähes kaiken. Päätöksen henkinen vaikutus kaikkiin alalla työskenteleviin oli melkoinen. Suomalaisen osaamisen säilyttämiselle ja kehittämiselle päätös oli lähes välttämätön.
Väistämätön vaikutus osaamiseen oli se, että yhtäkkiä oli työtä jokaiselle alan osaajalle ja suuri tarve uusille osaajille. Vakiintunut oppimisen koneisto oli saatava toimimaan uudella tavalla, mutta resurssien saaminen tähän näytti systeemin hitausmomenttien vuoksi vaikealta.
Osaajia toki Suomessa on ollut. Vuonna 2000 laski silloisen KTM:n työryhmä, että suomalaisia ydinturvallisuuden asiantuntijoita olisi 500 henkeä. Vuonna 2005 tehtiin karkea arvio 700:sta osaajasta ja nyt voidaan arvioida, että vastaavan määritelmän täyttää yli 1000 osaajaa.
Parempi arvio saadaan, kun nyt käsittelyssä olevien periaatepäätöshakemuksien ratkaisemisen jälkeen työ- ja elinkeinoministeriö kartoittaa suomalaisen osaamisen jatkokehitystarpeita. Tarkoituksena on koota tätä varten asiantuntijaryhmä. Erään vaikeasti arvioitavan tekijän on kehitykselle muodostanut ja muodostaa jatkuvasti kasvanut eläkkeelle siirtyvien Loviisa/Olkiluoto-osaajien joukko. Miten hiljainen tieto siirtyy ja jääkö osa heistä vielä alan käyttöön osaavina eläkeläisinä? Näin on jo joidenkin osalta käynyt.
Alalla on useita pullonkauluja sekä peruskoulutuksessa että jatkokoulutuksessa. Totuus nimittäin on, että vain kaksi professuuria on vastuussa ydinenergia-alan ammattilaisten akateemisesta koulutuksesta. Toisaalta on aina ollut selvää, että suuri osa ammattilaisista tulee alalla peruskoulutuksella, joka ei ole ydinvoimaspesifinen.
Eräs esimerkki tästä on alalle välttämätön materiaalitekniikka. Tämä ei poista kriittistä tilannetta reaktorifysiikan tai termohydrauliikan alueilla, joissa noin kymmenen vuoden koulutus on välttämätön, ennen kuin insinööri tai tutkija voi itsenäisesti ratkaista alan ongelmia. Selkeästi on käymässä ilmi, että myös ydinjätehuollon alueella ovat resurssit ohuet.
Perustan kaikelle oppimiselle on muodostanut työ, suomalaiset hankkeet, joissa nuoret insinöörit ja tutkijat ovat alusta alkaen päässeet ratkomaan todellisia ongelmia. Voimayhtiöt, tutkimuslaitokset ja viranomaisorganisaatiot ovat kasvaneet ripeää vauhtia, joskus luultavasti jopa tuskallisesti. Esimerkiksi VTT on ollut sellainen organisaatio, josta on lähtenyt muihin organisaatioihin hyvää väkeä, ja silti VTT:n tutkimus ei ole liikoja notkahtanut. Vuoden 2004 ydinenergialain muutos oli ydinturvallisuusohjelmien terveen rahoitusrakenteen takaaja, ja siten välttämätön. Mutta muitakin keinoja oli kehitettävä, jotta turvallisuustietämys olisi riittävää ja tasaista.
Niinpä on ollut välttämätöntä kehittää alan jatkokoulutusta. Vuoden 2009 syksyllä alkaa seitsemäs Ydinturvallisuuskurssi, jolla on koulutettu noin 350 alan insinööriä ja tutkijaa. Koulutuksesta ovat vastanneet alan keskeiset toimijat, joiden riveistä on tullut yli 100 alan osaajaa opettajiksi. YK-kurssista on jo tullut käsite ja sitä on esitelty alalla kansainvälisesti. Itse asiassa se perustuu IAEA:n formaattiin, jonka suomalainen alan “osuuskunta” muokkasi Suomen oloihin sopivaksi.
Olemme jälleen tulossa vedenjakajalle. Tulevat periaatepäätöshakemuksien ratkaisut muuttavat jälleen alan suuntaa. Väistämätöntä on kuitenkin aloittaa myös pidemmälle menevät rakenteelliset uudistukset ydintekniikan opetuksessa ja jatkokoulutuksessa. Suomalainen infrastruktuuri ja myös täältä ulos suuntautuva toiminta edellyttävät yhä uusia osaajia ja vanhoille osaajille tiedon kehittämistä ja syventämistä.
