Tanskalaisen Michael Madsenin ONKALOsta ja ydinjätteen loppusijoituksesta kertova draamadokumentti “Into Eternity” herätti toukokuun alussa järjestetyllä Suomen kiertueellaan filosofista keskustelua loppusijoituspaikkaan liittyvän tiedon säilyttämisestä ja paikan merkitsemisestä. Pitäisikö tieto paikasta säilyttää tuleville sukupolville tuhansien vuosien päähän vai olisiko paikka kenties parempi unohtaa, koska kaikkinainen merkitseminen vain lisää ihmisen mielenkiintoa ja tunkeutumisen riskiä? Niin tai näin, nykyiset säädökset edellyttävät, että Säteilyturvakeskuksen tulee järjestää loppusijoituslaitosta ja loppusijoitettuja jätteitä koskevien tietojen säilytys pysyvällä tavalla.
Kun ajatellaan ihmisen kulttuurihistoriaa taaksepäin, niin satojen tai jopa muutaman tuhannen vuoden aikajänteellä tiedon säilyttäminen tuntuu mahdolliselta. Jos tieto paikasta ja loppusijoitetusta jätteestä aikaa myötä kuitenkin katoaa, olisiko sillä merkitystä maan päällä elävien kannalta?
Henkilökohtaisesti minun on vaikea kuvitella, että yli 400 metrin syvyyteen sijoitettuihin loppusijoituskapseleihin voisi törmätä sattumalta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tilannetta, jossa yli 20 tonnia painavaa kapseli saataisiin sattuman kaupalla irrotettua tunnelin pohjaan poratusta 8 metriä syvästä reiästä, jossa kapselia ympäröi tiiviis bentoniittisavi. Mahdotonta se ei ole, mutta silloin tunkeutujalle täytyisi olla käytössään tieto- taito, tekniikka ja tarvittavat resurssit. Näiden reunaehtojen vallitessa on vaikea kuvitella, että tunkeutujalla ei olisi tietoa siitä, mitä kallion syvyyksiin on sijoitettu.
Jos näin kuitenkin kävisi ja loppusijotustiloihin tunkeuduttaisiin, esim. muutaman tuhannen vuoden kuluttua, niin mitkä olisivat seuraukset?
Loppusijoitustiloihin tunkeutuminen ei sinällään johtaisi terveysriskeihin, koska “ylimääräistä” säteilyä ei tunneleissa ole edes loppusijoitushetkellä. Tunnelin pohjiin porattuihin reikiin sijoitettujen kapselien päällä on kaksi metriä bentoniittia, joka vaimentaa säteilyn. Mikäli kapseli nostettaisiin reiästä 1000 vuoden kuluttua, kapselin “halaamisesta” saisi 0,4 mSv:n annoksen tunnissa. Säteilytyöntekijän sallittu vuosiannosraja, 20 mSv, ylittyisi loppusijoituskapselin läheisyydessä 50 tunnissa. Säteilylle turvalliselle määrälle ei ole kynnysarvoa, mutta välitöntä terveysriskiä ei kapselin säteilystä aiheutuisi. Paljaasta polttoainenipusta saatava säteilyannos olisi tietenkin suurempi, virtauskanavan pinnassa annosnopeus on tuon mainitun tuhannen vuoden jälkeen lähes 8 mSv tunnissa. Se vastaa suomalaisen keskimäärin kahden vuoden aikana eri lähteistä saamaa säteilyannosta.
Läpitunkeva säteily ei ole varsinaisesti syy polttoaineen loppusijoittamiselle syvälle kallioon. Säteily vaimenee varsin nopeasti, joten terveysriskit liittyvät lähinnä siihen, että polttoaineesta vapautuisi radionuklideja ihmisen elinympäristöön pitkien ajanjaksojen kuluessa. Kun turvallisuuden lähtökohtana on se, että loppusijoituksesta aiheutuvat säteilyvaikutukset eivät saa olla suurempia kuin luonnon radioaktiivista aineista aiheutuvat vaikutukset, vain kallioperä voi taata riittävän ennustettavat ja vakaat olosuhteet polttoaineen teknisille vapautumisesteille pitkillä aikaväleillä.