Joitakin viikkoja sitten suomalaista mediaa pöllytti venäläisten suunnitelma loppusijoittaa Sosnovyi Borin matala- ja keskiaktiivista ydinjätettä savimaahan 60–70 metrin syvyyteen Suomenlahden rannalle. Uutisen vastaanotto oli kahtalainen: useat ympäristöjärjestöt ilmaisivat huolestuneisuutensa ja toisaalta Säteilyturvakeskus suhtautui uutiseen myönteisesti. Lisämaustetta keskusteluun toi tieto siitä, että jätteen joukossa on myös vähäisiä määriä plutoniumia.
Toistaiseksi ydinjätettä on varastoitu Sosnovyi Borissa maan pinnalla, mutta nyt tilat alkavat täyttyä. Eikö ydinjätteiden loppusijoittaminen maanalaisiin tiloihin olisi joka tapauksessa pitemmän päälle turvallisempaa kuin niiden säilyttäminen maan pinnalla? Loppusijoitustahan tarvitaan joka tapauksessa ennen pitkää.
Huolestuneet äänenpainot liittyvät muun muassa siihen, miten kontrolloidaan millaista jätettä maanalaisiin tiloihin sijoitetaan. Toisaalta ympäristöjärjestöt näkevät hankkeen myös riskinä Itämeren luonnolle.
Suomalaisesta näkökulmasta ajatellen tuntuu itsestään selvältä, että loppusijoituksen kontrolli kuuluu valvovalle viranomaiselle. Vain viranomaisen hyväksymät ydinjäte-erät voidaan loppusijoittaa. Suomalaista ydinjätehuollon viranomaisnäkemystä ja osaamista on viime vuosina viety Venäjälle lähialueyhteistyönä ja Leningradin ydinvoimalaitoksella Sosnovyi Borissa tulokset ovat olleet hyviä. Nyt on hyvä tilaisuus jatkaa suomalaisen osaamisen vientiä Venäjälle, kun ensimmäistä ydinjätteen loppusijoitustilaa ryhdytään rakentamaan Sosnovyi Boriin.
Loppusijoituksen riski Itämeren luonnolle tuntuu puolestaan vahvasti liioitellulta. Itämeren alueella on kertynyt pitkäaikaista kokemusta matala- ja keskiaktiivisten ydinjätteiden turvallisesta loppusijoituksesta. Ruotsin Forsmarkissa näitä ydinjätteitä loppusijoitetaan meren alle, Suomessa meren läheisyyteen Olkiluodossa ja Loviisan Hästholmenilla. Tätä kokemusta on syytä hyödyntää myös loppusijoituksen toteutuksessa Venäjällä.